Teemestarin kirja sijoittuu aikaan, jolloin maailmaa on jo koetellut jokin ympäristökatastrofi. Vettä säännöstellään, ja maailmaa hallitsee diktatuuri. Tarina keskittyy Noria Kaiton elämän palaseen, jolloin hänestä tulee teemestari, sillä hän on jatkava isänsä ammattia.

Noria on nuori tyttö, joka kuitenkin omaa viisautta ja rohkeutta, jota vain elämä tuo tullessaan. Hän on osittain samaistuttava, mutta hänen ylenpalttinen elämän filosofointi vie uskottavuutta häneltä; tosin aikana, jolloin vesikään ei ole enää itsestään selvää on ihmistenkin selvittävä myös henkisesti toisella tavalla kuin aikamme ylenpalttisen yltäkylläisyyden tuotokset, jotka eivät edes välttämättä havaitse mitään olevan pielessä, ellei materian määrä vähene.

Pidän Itärannan kielestä. Teos on kuin runo. Maailma, sellaisena kuin me sen näemme ja koemme, on kuvattu rujoudestaan huolimatta kauniimpana kuin omamme. On ihailtavaa, kuinka tarkoin vedoin Itäranta maalailee maisema- ja tuokiokuvia siitä vähästä, mitä on jäljellä, mutta ehkä juuri siksi.

Kieltä lukuun ottamatta en kokenut Teemestarin kirjaa minään huikaisevana teoksena tarinallisesti – ehkä olen kuullut sitä liikaa jo ennakkoon ja odotukseni ovat näin ollen latistuneet. Kieliesteetikot ottakoot kirjan omakseen. Kaunista.

 

”Iso mies tuli pieneen kylään,

ja hän istahti, kerrotaan,”

En ole koskaan lukenut Lauri Viidan teoksia  - satunnaisia runoja vain. Silti tämä Pispalan työmies on kiehtonut mieltäni aina siitä saakka, kun 9. luokalla kirjoitin kirjailijaesitelmäni Aila Meriluodosta.

Vihdoin sain käsiini Aila Meriluodon yksiin kansiin puristetun näkemyksen Lauri Viidasta. Vain suru jäi suuren miehen tarinasta.

Lauri Viita oli, kuten Meriluoto häntä kuvaa, luonnonmullistus. Tällaiseksi hänen henkilökuvansa myös piirtyy Meriluodon - tosin subjektiivisten - rivien kautta. Teoksessaan Meriluoto käsittelee Lauri Viitaa niin kirjailijana, seuramiehenä, aviomiehenä, isänä, skitsofreenikkona ja äitinsä poikana. Näistä jälkimmäinen on ehkä eniten vaikuttanut Viidan tuotantoon ja siihen, millainen hän lopulta oli.

Lauri Viidan jollain tavalla fyysinen suuruus nousee esiin Meriluodon tavasta häivyttää itsensä taustalle pikkiriikkiseksi vaimoksi. Ilmeisesti todellisessa elämässä näin myös on ollut: runoilijavaimo jäi lapsineen Betonimyllärin jalkoihin. Viidan suvereeni puhetaito ja karismaattisuus on kirjoitettu henkilökuvassa esiin, ja näitä ei himmennä rehellisesti avatut mielisairaala (tai kuten Viita ilmaisi mielensairaala-) -jaksotkaan.

Viidan mielen pirstoutumiseen Meriluoto esittää välillä huomioita yhteiselämän varrelta ja todennäköisesti jälkeenpäin tekemiään tai ymmärtämiään havaintoja. Kiinnostavia teoksessa ovat myös fyysisesti tapahtuneet mielen hajoamiset, ja se kuinka hajoamiset hallitsivat perheen ja lähipiirin elämää. Skitsofreenikon maailman toisenlaisuus ja vahva usko sen todellisuuteen veivät mukanaan koko perhettä. Ja nehän veivät Viidan lopulta aina latautumaan  -  vai voisiko sanoa palautumaan tähän todellisuuteen.

Muuta huomionarvoista Viita-kuvauksessa on hänen äitisuhteensa. Jokainen Viidan teos sisälsi vähintään jonkin hahmon tai runon, joka oli hänen äitinsä: rakastava ja rakastetuin Alfhild Josefina.

Meriluoto on niin ikään kuvannut tarkoin Laurin mietteitä, ja Viidan äänen saattaa kuulla vuosien takaa tarkkojen lainauksien ansiosta. Viita jää elämään lukijan maailmaan. Hänen persoonansa on kiistämättä yksi ainutlaatuisimpia kirjallisuutemme historiassa. Kiehtovana lisänä mainittakoon, että Viita ennusti mielensä hajoamisen ja kuolemansa.

Normalla on erikoinen salaisuus: hänen hiuksensa kasvavat vimmattua vauhtia. Ne myös reagoivat ympärillä oleviin ihmisiin aivan kuin eräänlaiset tuntosarvet. Norma-teos kadottaa maagisesti sadun ja todellisuuden rajan ja rakentuu ainutlaatuiseksi tarinakokonaisuudeksi. Kalliossa asuva Tähkäpää joutuu selvittämään äitinsä kuolemaa ja kietoutuu samalla mitä kummallisempaan rikollisuuden ja bisneksen maailmaan. Kirjaan ripotellaan Norman äidin päiväkirjojen kautta murusia, kuin johtolankoja, niin Norman suvusta kuin äidin osuudesta tukkabisneksessä.

Teos ei ole rikosromaani, vaikka dekkarina rakennetta kantaakin. Keskeistä teoksessa ei nimittäin lopulta ole rikoksen selvittäminen vaan kirjan teemat ovat syvemmällä kuin perinteisessä hyvän ja pahan taistelussa.  Sofi Oksasen uusin opus ottaa kantaa - Oksaselle tyypillisesti - naisen asemaan.   Tällä kertaa tämä tapahtuu hius- ja kohdunvuokrausbisneksen kautta - mitkäpä ovatkaan henkilökohtaisempia naiselle kuin naiseuden kruunu ja temppeli.  

Romaanin henkilöt jäävät ja jättäytyvät etäisiksi. Ehkä tämä oli kirjoittajan tarkoituskin.  Pahat ja etäiset teflonihmiset opettavat meille silmiemme edessä olevaa realismia, kuten satu aikanaan opetti meille hyveitä ja kuuliaisuutta. Tainan hyvä ja paha eivät asetu perinteisesti vastakkain, sillä kirjan nimihenkilö ei ole kuitenkaan avuton naishahmo vaan itsenäinen ja neuvokas kalliolainen. Teoksen rikollispomo, Lambert, sen sijaan on hyvinkin perinteinen konna; hän on eräänlainen mafioso, jonka lonkerot tuntuvat ulottuvan ympäri maailman.

Norma on lukukokemus, mutta myönnettäköön, että teos jätti minut kylmäksi enkä siksi pysty enempää blogitekstiäkään kirjasta ruhtomaan. En kokenut tässä hetkessä tukkajumalan kirjoittamaa tukkabisnesaihetta - sen enempää kuin lapsitehtailuakaan - läheiseksi tai koskettavaksi. Sanottakoon nyt vielä, että Norma on kaunis kirja. Ikään kuin saisi jonkun päiväkirjan hyppysiinsä.

 

 

 

 

 

Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon (1937)

Luen yhden Waltarin teoksen vuodessa. Tämän vuoden teokseksi valikoitui pienoisromaani Vieras mies tuli taloon.  Waltarin teos on mielenkiintoinen lukukokemus. Teos ei sisällä pelkästään Waltarin ansiokasta kuvausta ja henkilöhahmoja, vaan se sisältää myös psykologisen tutkielman ihmismielen hyvästä ja pahasta sekä siitä inhimillisyydestä, että ihminen toimii sen elämänkokemuksen valossa, joka hänellä kunakin hetkenä on.

Tarinan keskiössä on vieras mies, joka kutsuu itseään nimellä Aaltonen. Hän ei todellisuudessa ole Aaltonen, eikä todellisuudessa oikealla nimellä tunnu olevan väliä. Nainen, talon emäntä, joka on työn ja pieleen menneen elämän uuvuttama, nousee toiseksi keskeiseksi henkilöksi - naisen nimi jää niin ikään pimentoon. Naisella on aviomies Alfred, joka kärsii jonkinlaisesta mielisairaudesta ja jota Nainen halveksii.

Teoksessa mielenkiintoinen sivuhenkilö on kuolemaa tekevä Hermanni-isäntä, joka häärää teoksen henkilöiden taustalla kuin itse Kuolema, joka odottaa omaa hetkeään astua esiin. Veritekojen näyttämöllä hän onkin korjaamassa ruumiita hiljaisen hyvän työmiehen tavoin: hän tekee käsketyn työn valittamatta ja ymmärtäväisesti kuin uskollinen ystävä.

Vieras mies tuli taloon -nimi kertoo oikeastaan koko tarinan sisällön, ja teos alkaakin tästä ristiriidasta. Vieraan Aaltosen saapumien taloon aloittaa hiljalleen etenevän tapahtumaketjun, jonka seurauksena tapahtuu aviorikos ja kaksi raakaa surmaa.

Vaikka teosta lukiessani tiesin, kuinka se tulee päättymään, oli kirja luettava loppuun melkeinpä yhdellä kertaa. Waltarin luomat henkilöhahmot muuttivat mielikuvitukseeni asumaan ja muuttuivat lihaksi, enkä voinut jättää heitä ennen kuin kuolema heistä puolet korjasi. Alfredin mielisairauden ja juoppohulluuden kuvaukset inhottivat ja toivat selityksen vaimon käytökselle; toisaalta Naisen ja Aaltosen hiljaa syttyvä ainutlaatuinen ja myös ansaittu rakkaus antoi selityksen niin aviorikokselle kuin veriteollekin.

Teokseen ujutettu eroottisuus toi oman lisänsä lukukokemukseen: Alfredin vaimoaan kohtaan tuntema torjuttu himo ja toisaalta Aaltosen ja Naisen kielletty oikea rakkaus toivat vastakkainasettelun, joka pakotti lukijan asettumaan todellisen rakkauden puolelle ja sulkemaan aviomies-Alfredin himoineen lukkojen taakse. Muutenkin teoksessa oli kiinnostavia vastakkainasetteluja: maaseutu ja kaupunki, sivistys ja maaseudun alkeellisuus, nuori ja vanha, uuden elämän alku ja kuolema…

 

 

 

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (WSOY: 2002)

Juoksuhaudantie ei nimestään huolimatta ole sotaromaani - ainakaan sotaromaanin perinteisessä merkityksessä. Kirja kertoo tavallisesta Matti Virtasesta, joka päättää hankkia talon ja perheensa takaisin hyvin epätavallisin keinoin.

Virtasen taistelu alkaa yhdestä lyönnistä, joka kolahtaa hänen vaimonsa, Helenan, poskeen. Vaimo saa tarpeekseen, pakkaa tavaransa ja pariskunnan yhteisen tyttären ja muuttaa ystävänsä Sirkun luo. Tämä aloittaa Matin taistelun, tapahtumaketjun, jonka päämäärä tuntuu olevan tärkempi kuin itse matka: Matti nimittäin haluaa  omakotitalon keinoja säästämättä. Hän arvelee, että täyttämällä viimein vaimonsa pitkäaikaisen unelman omasta talosta, hän saa tämän takaisin. Kirja on täynnä toinen toistaan hullumpia tapahtumia Matin matkasta kohti (rintamamies)talollista. Tapahtumat etenevät maanisesti kuin Virtasen juoksulenkki kohti sykähdyttävää loppuratkaisua, jossa kotirintamamies käy viimeisen taistelunsa.

Matti Virtanen kuvaa itseään kotirintamamieheksi. Kotonaan Virtanen toimiikin etulinjassa: olipa kyse sitten  makaronilaatikon teosta, pullan leipomisesta tai erikoisleivonnaisten valmistuksesta. Virtasen hahmo on ihastuttava ja vihastuttava: toisaalta hän on tarkka ruoanlaittofriikki, joka tekee ruokaa rakkaudella, hän on myös himojuoksija ja urheilija, joka tarkkailee sykettään joka tilanteessa. Virtasen toinen puoli on kuitenkin vähemmän terveellinen parveketupakoitsija, joka tupakoinnillaan on saattaa naapurinsa hulluuden pattaalle. Virtasen hahmossa on ihailtavaa tavoittelleen omistautumista: hän tekee, mitä on päättänyt, eikä hän kaihda keinoja - jotka kieltämättä ovat hyvinkin kekseliäitä. Hän aikoo saada haluamansa.

Teoksessa on toinen toistaan kiinnostavampia hahmoja. Virtasen lisäksi mieleen jää erityisesti kiinteistönvalittäjä Kesämaa, joka tuo hienhajuiset kainalonsa ja kesän kuumuuden kostuttaman kauluspaitansa lukijan iholle. Kesämaa on prototyyppinen kiinteistönvälittäjä, joka myy tarvittaessa vaikka mummonsa tuhkauurnan, jos hinnasta sovitaan - ja siitähän sovitaan. Kesämaa on ihmissuhteissaan pieni sika, joka kuitenkin haluaa säilyttää kulissinsa pystyssä keinolla millä hyvänsä.

Kokonaisuutena teos oli mieleenpainuva ja elävä todiste jälleen Hotakaisen elinvoimaisesta ajatusmaailmasta ja kielestä. Hotakaisen pureva huumori ja terävät havainnot ihmisistä ja inhimillisyydestä jäävät pilkahtelemaan lukijan aivoihin vielä pitkäksi aikaa viimeisen sivun loppuunsaattelun jälkeenkin.

Teos on täynnä sotasymboliikkaa, isänmaallisuutta ja suomalaisuutyypillisyyksien korostamista. Romaani ei pelkästään tarjoa mania-Matin tarinaa, vaan se antaa mahdollisuuden myös syvemmille suomalaisuustulkinnoille. Haastan itseni lukemaan teoksen jossain vaiheessa vielä uudelleen. Tällöin aion ottaa näkökulmakseni sota- ja Suomi-viitteet, joita jo yksi pikainen lukukerta nosti vaivatta esille.