Teemestarin kirja sijoittuu aikaan, jolloin maailmaa on jo koetellut jokin ympäristökatastrofi. Vettä säännöstellään, ja maailmaa hallitsee diktatuuri. Tarina keskittyy Noria Kaiton elämän palaseen, jolloin hänestä tulee teemestari, sillä hän on jatkava isänsä ammattia.

Noria on nuori tyttö, joka kuitenkin omaa viisautta ja rohkeutta, jota vain elämä tuo tullessaan. Hän on osittain samaistuttava, mutta hänen ylenpalttinen elämän filosofointi vie uskottavuutta häneltä; tosin aikana, jolloin vesikään ei ole enää itsestään selvää on ihmistenkin selvittävä myös henkisesti toisella tavalla kuin aikamme ylenpalttisen yltäkylläisyyden tuotokset, jotka eivät edes välttämättä havaitse mitään olevan pielessä, ellei materian määrä vähene.

Pidän Itärannan kielestä. Teos on kuin runo. Maailma, sellaisena kuin me sen näemme ja koemme, on kuvattu rujoudestaan huolimatta kauniimpana kuin omamme. On ihailtavaa, kuinka tarkoin vedoin Itäranta maalailee maisema- ja tuokiokuvia siitä vähästä, mitä on jäljellä, mutta ehkä juuri siksi.

Kieltä lukuun ottamatta en kokenut Teemestarin kirjaa minään huikaisevana teoksena tarinallisesti – ehkä olen kuullut sitä liikaa jo ennakkoon ja odotukseni ovat näin ollen latistuneet. Kieliesteetikot ottakoot kirjan omakseen. Kaunista.