Normalla on erikoinen salaisuus: hänen hiuksensa kasvavat vimmattua vauhtia. Ne myös reagoivat ympärillä oleviin ihmisiin aivan kuin eräänlaiset tuntosarvet. Norma-teos kadottaa maagisesti sadun ja todellisuuden rajan ja rakentuu ainutlaatuiseksi tarinakokonaisuudeksi. Kalliossa asuva Tähkäpää joutuu selvittämään äitinsä kuolemaa ja kietoutuu samalla mitä kummallisempaan rikollisuuden ja bisneksen maailmaan. Kirjaan ripotellaan Norman äidin päiväkirjojen kautta murusia, kuin johtolankoja, niin Norman suvusta kuin äidin osuudesta tukkabisneksessä.

Teos ei ole rikosromaani, vaikka dekkarina rakennetta kantaakin. Keskeistä teoksessa ei nimittäin lopulta ole rikoksen selvittäminen vaan kirjan teemat ovat syvemmällä kuin perinteisessä hyvän ja pahan taistelussa.  Sofi Oksasen uusin opus ottaa kantaa - Oksaselle tyypillisesti - naisen asemaan.   Tällä kertaa tämä tapahtuu hius- ja kohdunvuokrausbisneksen kautta - mitkäpä ovatkaan henkilökohtaisempia naiselle kuin naiseuden kruunu ja temppeli.  

Romaanin henkilöt jäävät ja jättäytyvät etäisiksi. Ehkä tämä oli kirjoittajan tarkoituskin.  Pahat ja etäiset teflonihmiset opettavat meille silmiemme edessä olevaa realismia, kuten satu aikanaan opetti meille hyveitä ja kuuliaisuutta. Tainan hyvä ja paha eivät asetu perinteisesti vastakkain, sillä kirjan nimihenkilö ei ole kuitenkaan avuton naishahmo vaan itsenäinen ja neuvokas kalliolainen. Teoksen rikollispomo, Lambert, sen sijaan on hyvinkin perinteinen konna; hän on eräänlainen mafioso, jonka lonkerot tuntuvat ulottuvan ympäri maailman.

Norma on lukukokemus, mutta myönnettäköön, että teos jätti minut kylmäksi enkä siksi pysty enempää blogitekstiäkään kirjasta ruhtomaan. En kokenut tässä hetkessä tukkajumalan kirjoittamaa tukkabisnesaihetta - sen enempää kuin lapsitehtailuakaan - läheiseksi tai koskettavaksi. Sanottakoon nyt vielä, että Norma on kaunis kirja. Ikään kuin saisi jonkun päiväkirjan hyppysiinsä.